la vida del gaucho

Pääsiäisviikko vierähti rennoilun merkeissä mun host-isän maatilalla Riverassa, Uruguayn pohjoispuolella, Brasilian rajan tuntumissa. Mun matkakumppani, host-siskoni Claudia varotteli mua jo etukäteen siitä, että Uruguayn maatilat on samanlaisia mitä ne oli myös 150 vuotta sitten. Tuntukin siltä että olisin loikannu ajassa pari viiskymppistä taaksepäin...


Saavuttiin tilalle keskellä yötä kuudentunnin bussimatkan ja 1,5 tunnin automatkan jälkeen. Oli niin pimeetä, etten nähny mihin astuin. Mua väsytti ja astelin autosta taloon muutenkin silmät ristissä. Menin suoraan nukkumaan tietämättömänä siitä minkälaiseen paikkaan olin oikein saapunu.

Aamulla heräiltyäni ja kahviteltuamme avasin ulko-oven kuumaan ulkoilmaan ja näin...
windowsin taustakuvan


Silmän kantamattomiin todella kaunista ei-mitään. Lähes koko alue melkein horisonttiin asti on mun host-isän omistamaa maata. Siellä täällä pieninä pisteinä näky laiduntavia lehmiä, lampaita ja hevosia. Koko alue on tarkotettu pelkästään maatilan elänten laiduntamiseen. Vähän erilaista toi lihatuotanto Suomessa..heh heh

Maalla oli niin rauhallista ja kaunista. Pysty kuulemaan jos joku puhu jotain kilometrin päässä. Oltiin eristyksissä kaikesta. Ei kaupareissuja, naapurivisiittejä, eikä yleisiä autoteitä lähelläkään.

Meidän ja työntekijöiden mökkeleissä toimi sähköt ja vesi (tai melkein puolet viikosta) mutta muuten koko maatila pyöri lihasvoimalla, oli se sitten ihmisen, hevosten tai sonnien ergiankulutusta. Paikasta A paikkaan B kuljettiin hevosilla, eikä minkäänlaisia koneita tarvittu.

piilossa


Mä ja Claudiakin ratsastettiin joka ikinen päivä auringonlaskussa, kun sää alko viileneen siedettävämmäks. Oli vaan niin älyttömän kaunista että en voi enään kuvitellakkaan.






Mitä tohon mun ratsastukseen tulee, niin myönnän pelkääväni hevosia. Muistan pienenä kyllä käyneeni ratsastusleirilläkin jossain ja taisin hevosista tykätäkin, mutta en tiedä mikä muhun näin myöhemmin on oikein iskeny. Jotenkin hevoset on vaan niin isoja, enkä tiedä mitä ne ajattelee.
No olin sitten kuulutellu tästä hevosjännityksestäni ympäriinsä, mutta ekana päivänä työntekijät oli kuitenkin valjastanun mulle sen kaikkein isoimman hevosen, kuulemma sen takia että oon kaikkein pisin. Teki sen ehkä vähän tahallaan kiusatakseen... Ne sano että isoin sattu oleen se kaikkein lauhkein. ni varmaa

Olin joka tapauksessa joka ilta ihan innoissani lähössä ratsastusreissulle, koska onhan sen nyt myönnettävä olevan ihan älyttömän kivaa.
Mun hevospelko ei kokonaan lähteny, vaikka siedätyshoito olikin riittoisa. Kuitenkin totuin semihyvin ratsastukseen, ja ignoorasin jännitystä (ajatellessani miltä kukkulalta olis kivoin laskee talvella pulkalla) ihaillessani henkeäsalpaavia maisemia ja nauttiessani hetkestä. (moro Veeris) Vikoina päivinä uskalsin jopa mennä muiden mukana paimentamaan lehmät aitaukseen!

Oon pelostani huolimatta vielä elossa. Ei tarvii uskoo, mutta jopa kaaduin hevoseni kanssa, jes! eikä muuten kypäristä tai muusta kunnon varusteista ees puhuttu. Sain aikaan hilpeyttä kertoessani kuinka tavallisesti ratsastajat käyttää kypärää ja ratsastushousuja. Maalla satulatkin oli lähinnä erilaisista köysistä ja tyynyistä kyhäiltyjä istuma-asioita. Mulle onneks annettiin turvallisuussyistä eniten satulaa muistuttavin härveli.



Maatilan keskusta, eli mökki, työntekijöiden talot, varastorakennus ja muuutama pieni aitaus oli kukkulan päällä  ja sieltä näki upeesti pitkälle horisonttiin.

Yks päivä laskettiin lampaita.
Eikä edes alkanu nukuttaan.


Antonion tilalla oli kahenlaisia lampaita. Toiset oli lihalampaita ja Hassunnäkönen, pitkähäntänen rotu oli villan tuotantoo varten. Pitkähäntäset lampaat näytti ihan villakoirilta!!



Niinkun aijemmin jo vihjailin, niin viikon puolessa välissä katkes sähköt ja vesi. Tää tapahtu, koska yöllä meidän yli pyyhkäs pyörremyrsky. Seuraavana päivänä etittiin lampaita, joilla oli luita murtunu :(

Tilan työntekijöiden lapset oli ehkä maailman sulosimpia!
Pikkuset huomaamattaan puhu brasiliaa ja epanjaa niin sekasin että se tuotti Suralle hankaluuksia.  Meidän kommunikaatio perustu lähinnä irvistelyyn.



Marquitos alla kuvassa osas jo erotella hyvin kielet toisistaan ja kerto mulle tarinoita ja nauro mun ratsastuskommelluksille ja muulle kaupunkilaisuustyhmyydelle. Meistä tuli ihan parhaat kamut :D


Ei vitsi mikse joku tuu hakeen tota tyyppiä sirkukseen :D Aina kun aikuisten silmä vältti, niin Marquitos oli seisomassa laukkaavan hevosen selässä, tai koitti tehdä kärrynpyörää.  Marquitos kerto mulle myös ylpeenä, kuinka se ratsastaa kouluun joka aamu yksin 9,5 kilometriä ja kuinka sen koko 7 luokka-asteen koulussa on 8 oppilasta.

lehmien punnituspäivä



mut on niin nähty


Selittäisi vielä vaikka mitä juttuja, mutta väsyttää kauheesti ja huomenna kouluun. Latailen viel muutamat sähläyskuvat loppuun.






huomaa optinen harha!


äitile suomeen tuliaisia

Tässä muuten ainoo juttu, miten pääsiäinen näky Uruguayssa. Suklaamuna
 Pääsiäisen odotuksen ajan kaikki syö noita isoja ja suklaamunia. Meillä koulussa kysyttäessä porukka muisteli pääsiäisen olevan Jeesuksen syntymäjuhla. hmmm... Pääsiäisloma -sanaa ei edes käytetä, vaan loman nimi on suoraan käännettynä turismin viikko. Näin katolisessa maassa.

Hyvää myöhästynyttä pääsiäistä kaikille!
Ps. äiti ja iskä tulee tänne huomenna morottaan! Toivottavasti ne ei pelästy jos halaan liian kovaa :3