la peor violinista

Nyt on tullut aika kertoo mun elämästäni viulistina.
Puolisen vuotta siinä meni, mutta oon saanu lopulta itteni raahattua soittotunneille. Viulua oon kyllä Suomessa soittanu varmaan niin kauan kun muistan, reilut yheksän vuotta, mutta äkkiä oon kaiken ehtiny unohtaa täällä ollessani. Viimesen kuukauden sisällä oon sitten yrittäny palautella mieleen kaikkee sitä unohdettua ja oon huomannu miten paljon oonkaan kaivannu soittelua.

Näistä mun viulutunneista sitten... hmm
Mun musiikkikoulu on tosi pieni, varmaan n. 30 oppilaan opisto, jossa on mahdollisuus soittaa kitaraa, viulua, rumpuja, trumpettia tai ottaa laulutunteja. Itse rakennus on sellanen heikosti ränsistyny omakotitalo natisevine rappusineen. Missään ei oikein mahu kulkemaan (tai soittamaan) ja luokkahuoneet on sen kokosia ettei tilaa jää sivuaskelille. Oon tyytyny painonsiirtelyyn.
Mun soitonopettaja on sitten oma juttunsa. Alejandro on sellanen vajaa nelikymppinen, parrakas ja pitkähiuksinen taiteilijasielu, joka tietää kaikesta kaiken. Se on kertonu mulle, että vapaa-ainkana se joko lukee kauheet kasat kirjoja tai pelaa tietokonepelejä. Herra tietää enemmän Suomesta kun mää, ja soittotunnit kuluu yleensä mun kuunnellessa Alejandron tarinointia ja improvisoituja suullisia esseitä musiikin historiasta.

Vaikka mun elämäni viulistina nuolee pohjamutia, niin oon silti ihan innoissani. Vaikken oo tähän asti tunneilla lähes mitään oppinu, niin en tosiaan sanois että soittotunnit on  ollu fiasko. Onhan mulla ollu kivaa, ja tulee soiteltua kotona sitäkin enemmän, mitä jätetään tunneilla soittamatta. On joku joka potkii mua ite opettelemaan uudestaan vähän unohdetun taidon.

ps. täällä käytetään do re mi -järjestelmää, enkä tajua...
pps. kiitos ja terveiset mummuille ja papoille viuluttelun sponsoroinnista!!!