la peor violinista

Nyt on tullut aika kertoo mun elämästäni viulistina.
Puolisen vuotta siinä meni, mutta oon saanu lopulta itteni raahattua soittotunneille. Viulua oon kyllä Suomessa soittanu varmaan niin kauan kun muistan, reilut yheksän vuotta, mutta äkkiä oon kaiken ehtiny unohtaa täällä ollessani. Viimesen kuukauden sisällä oon sitten yrittäny palautella mieleen kaikkee sitä unohdettua ja oon huomannu miten paljon oonkaan kaivannu soittelua.

Näistä mun viulutunneista sitten... hmm
Mun musiikkikoulu on tosi pieni, varmaan n. 30 oppilaan opisto, jossa on mahdollisuus soittaa kitaraa, viulua, rumpuja, trumpettia tai ottaa laulutunteja. Itse rakennus on sellanen heikosti ränsistyny omakotitalo natisevine rappusineen. Missään ei oikein mahu kulkemaan (tai soittamaan) ja luokkahuoneet on sen kokosia ettei tilaa jää sivuaskelille. Oon tyytyny painonsiirtelyyn.
Mun soitonopettaja on sitten oma juttunsa. Alejandro on sellanen vajaa nelikymppinen, parrakas ja pitkähiuksinen taiteilijasielu, joka tietää kaikesta kaiken. Se on kertonu mulle, että vapaa-ainkana se joko lukee kauheet kasat kirjoja tai pelaa tietokonepelejä. Herra tietää enemmän Suomesta kun mää, ja soittotunnit kuluu yleensä mun kuunnellessa Alejandron tarinointia ja improvisoituja suullisia esseitä musiikin historiasta.

Vaikka mun elämäni viulistina nuolee pohjamutia, niin oon silti ihan innoissani. Vaikken oo tähän asti tunneilla lähes mitään oppinu, niin en tosiaan sanois että soittotunnit on  ollu fiasko. Onhan mulla ollu kivaa, ja tulee soiteltua kotona sitäkin enemmän, mitä jätetään tunneilla soittamatta. On joku joka potkii mua ite opettelemaan uudestaan vähän unohdetun taidon.

ps. täällä käytetään do re mi -järjestelmää, enkä tajua...
pps. kiitos ja terveiset mummuille ja papoille viuluttelun sponsoroinnista!!!

andando en cualquier lado

Lähettiin Sigridin kanssa tutkimusmatkalle. Tunnin kävelyn ja lähes luovuttamisen jälkeen löydettiin jotain josta ei aikasemmin vielä tietty. Uus hieno puisto nimeltä Parque Rodó, jossa voi harrastaa polkuveneilyä!

volando

Mitäköhän tänne tänään tarjoiltaisiin?

heh heh

ööö

Ja mistä alotan? Siitä, että äiti ja iskä tuli tutustumaan Uruguayhin ja kaikki meni (mun näkemäni perusteella) hyvin!!! Jes. "molemmat perheet" tuli kai hyvin toimeen toistensa kanssa. Ainakin mä sanin kuulla kehuja toiselta perheeltäni toiselle perheelle ja päin vastoin kiitettävästi :D

Mun host-äiti olikin himo oppaana viemässä mun turistivanhempiani ympäriinsä, käytiin syömässä pariinkin otteeseen kaikki yhessä ja ehittiin kiertää vähän vanhaa kaupunkiakin.

Isukiltani oon varmaan periny kameran väärällä puolella esiintymis -taitoni hehe. ei vaa. hieno isi :3

Taidankin kiittää myös äitiä :3


Oli ihanaa että äitillä ja iskällä oli mahollisuus saada pientä vinkkiä siitä, minkälaisessa miljöössäoon elelly kokonaisen vuoden.  Olin ihan turistioppaana, porukoilla meni varmaan hermot, kun pädin liikaa!
Virallisesti en ikinä oikein tajunnu että porukat oikeesti kävi täällä. Visiitti oli niin nopee, ja hyvä kun ehdittiin sanoo moro ja näkemiin. Muutenkin oli ihan järjettömän outoo nähä suomalaisia painelemassa Uruguayn kaduilla, ja puhua suomee kaks päivää putkeen.  Mun aivot oli ihan puurona, kun suomen ja espanjan lisäks sekotettiin keskusteluun  myös englantia suomalais-uruguaylaisessa seurassa.

Asiasta sushiin. Mä ja Claudia taiteiltiin pienet vuoret sushia Claun ja Joaquinin vuosipäivän kunniaks. Ja smurffimuffinsseja :3





Samana iltana mut häädettiin pois kotoo. Näin paljon musta pidetään täällä... tai sitten häivyin vähin äänin muutenvaan omaa fiksuuttani nuorenparin tieltä, että ne sai juhlia rauhassa.

Kaikki Uruguaykaverit opiskelee näinä viikkoina kauheesti, koska ensimmäiset kokeet on tulilla, ja vuosi pitää avata hyvin arvosanoin. Mun onnekseni Riveran vaihtarit Hannah ja Mo teki visiittiä Montevideoon ja pyysi mua järjestämään ohjelmaa. Niinpä pyörittiin lattaritapojen mukaisesti kännyköidenn ympärillä odotellen viestejä ja puheluita, mihin meitä tänään kutsuttaisiin. Toivoo ei menetetty vielä 11 aikaankaan, vaikka tilanne näytti huonolta. Kaheltatoista saatiin kutsuhuuto illanistujaisiin läheiseseen ravintolaan. Joukkoon liitty kavereita, kaverin serkkuja, ja serkkujen kavereita. Ravintolassa tapasin myös sattumalta koulukavereita jotka liitty joukkoomme hilpeään. Kannatti odottaa
Hannah ja meikä

 seuraavassa Eloisa, eiks oo hieno nimi!

  
Heiti seuraavana päivänä iltasella kohdalle osu 15v-synttärit. Jos joku aikasemmista kirjotuksistani vielä muistaa, niin täällä teinitytöt pistää isot karkelot pystyyn viidentoista ikävuotensa kunniaks. Nää oli mun toiset 15veet mihin pääsin osallistumaan, ja nyt synttäreitään juhli mun kaverin Rominan pikkusisko Florencia.



Flopan kanssa pelattiin viimevuonna myös hockeyta samassa joukkueessa, niin tunnetaan sitäkin kautta.
Juhlien jälkeisenä päivänä en voinu liikkua, koska ylensyönnistä seuras pitkäkestoinen ähky ja jalkasärky oli jotain infernaalista koska...no kuvista voi päätellä miks.
 Vaihdossa kokee kaikenlaista. Uv-väri -kasvo/muu ruumiinosamaalausta!! Joacolla otsaleima "soltero" (=sinkku) Äiti ja iskä, hankitteko munkin seuraaville synttäreille puujaloilla käveleviä tyyppejä, jotka heittelee karkkeja? 

Tää viikko on kulunu tavallisesti koulussa...
 Tai oikeestaan, ei ees ihan tavallisesti, oon nimittäin nukkunu pommiin jo pariinkin otteeseen ja nyt yritän ryhdistäytyä. Ja Tiistaina lähettiin meidän taiteilijaluokan ja rinnakkaisluokan kemistityyppien kanssa retkelle yheks päiväks Montevideon ulkopuolelle.
Oli ihan älyttömän hauska reissu, voitti ainakin opiskelun satanolla!

en ihan ehtiny tähän kuvaan mukaa :D kuvia päivän jälkeen mun kamerassa oli melki 300 joista ite otin ehkä kaks.


feisbuukista voi tarkastella loput, kun jokainen kuva oli sinne ladattava -_-... aina sama juttu :D kaikki innostuu mun rumasta kamerasta ja ottaa miljoonia kuvia, ja sit mun pitäis aina ladata kaikki feisbuukkiin. kai se on vaa kärsittävä hehe

ei siitä sen enempää. yhtenä iltana mä ja Joaco elvytettiin nintendo, joka on varmaan vanhempi kun mää. pienistä lagiluuista huolimatta mario toimi vielä paremmin kun hyvin!

plääh kyllästyin. palailen myöhemmin enemmällä kirjotusmotivaatiolla
terqt

la vida del gaucho

Pääsiäisviikko vierähti rennoilun merkeissä mun host-isän maatilalla Riverassa, Uruguayn pohjoispuolella, Brasilian rajan tuntumissa. Mun matkakumppani, host-siskoni Claudia varotteli mua jo etukäteen siitä, että Uruguayn maatilat on samanlaisia mitä ne oli myös 150 vuotta sitten. Tuntukin siltä että olisin loikannu ajassa pari viiskymppistä taaksepäin...


Saavuttiin tilalle keskellä yötä kuudentunnin bussimatkan ja 1,5 tunnin automatkan jälkeen. Oli niin pimeetä, etten nähny mihin astuin. Mua väsytti ja astelin autosta taloon muutenkin silmät ristissä. Menin suoraan nukkumaan tietämättömänä siitä minkälaiseen paikkaan olin oikein saapunu.

Aamulla heräiltyäni ja kahviteltuamme avasin ulko-oven kuumaan ulkoilmaan ja näin...
windowsin taustakuvan


Silmän kantamattomiin todella kaunista ei-mitään. Lähes koko alue melkein horisonttiin asti on mun host-isän omistamaa maata. Siellä täällä pieninä pisteinä näky laiduntavia lehmiä, lampaita ja hevosia. Koko alue on tarkotettu pelkästään maatilan elänten laiduntamiseen. Vähän erilaista toi lihatuotanto Suomessa..heh heh

Maalla oli niin rauhallista ja kaunista. Pysty kuulemaan jos joku puhu jotain kilometrin päässä. Oltiin eristyksissä kaikesta. Ei kaupareissuja, naapurivisiittejä, eikä yleisiä autoteitä lähelläkään.

Meidän ja työntekijöiden mökkeleissä toimi sähköt ja vesi (tai melkein puolet viikosta) mutta muuten koko maatila pyöri lihasvoimalla, oli se sitten ihmisen, hevosten tai sonnien ergiankulutusta. Paikasta A paikkaan B kuljettiin hevosilla, eikä minkäänlaisia koneita tarvittu.

piilossa


Mä ja Claudiakin ratsastettiin joka ikinen päivä auringonlaskussa, kun sää alko viileneen siedettävämmäks. Oli vaan niin älyttömän kaunista että en voi enään kuvitellakkaan.






Mitä tohon mun ratsastukseen tulee, niin myönnän pelkääväni hevosia. Muistan pienenä kyllä käyneeni ratsastusleirilläkin jossain ja taisin hevosista tykätäkin, mutta en tiedä mikä muhun näin myöhemmin on oikein iskeny. Jotenkin hevoset on vaan niin isoja, enkä tiedä mitä ne ajattelee.
No olin sitten kuulutellu tästä hevosjännityksestäni ympäriinsä, mutta ekana päivänä työntekijät oli kuitenkin valjastanun mulle sen kaikkein isoimman hevosen, kuulemma sen takia että oon kaikkein pisin. Teki sen ehkä vähän tahallaan kiusatakseen... Ne sano että isoin sattu oleen se kaikkein lauhkein. ni varmaa

Olin joka tapauksessa joka ilta ihan innoissani lähössä ratsastusreissulle, koska onhan sen nyt myönnettävä olevan ihan älyttömän kivaa.
Mun hevospelko ei kokonaan lähteny, vaikka siedätyshoito olikin riittoisa. Kuitenkin totuin semihyvin ratsastukseen, ja ignoorasin jännitystä (ajatellessani miltä kukkulalta olis kivoin laskee talvella pulkalla) ihaillessani henkeäsalpaavia maisemia ja nauttiessani hetkestä. (moro Veeris) Vikoina päivinä uskalsin jopa mennä muiden mukana paimentamaan lehmät aitaukseen!

Oon pelostani huolimatta vielä elossa. Ei tarvii uskoo, mutta jopa kaaduin hevoseni kanssa, jes! eikä muuten kypäristä tai muusta kunnon varusteista ees puhuttu. Sain aikaan hilpeyttä kertoessani kuinka tavallisesti ratsastajat käyttää kypärää ja ratsastushousuja. Maalla satulatkin oli lähinnä erilaisista köysistä ja tyynyistä kyhäiltyjä istuma-asioita. Mulle onneks annettiin turvallisuussyistä eniten satulaa muistuttavin härveli.



Maatilan keskusta, eli mökki, työntekijöiden talot, varastorakennus ja muuutama pieni aitaus oli kukkulan päällä  ja sieltä näki upeesti pitkälle horisonttiin.

Yks päivä laskettiin lampaita.
Eikä edes alkanu nukuttaan.


Antonion tilalla oli kahenlaisia lampaita. Toiset oli lihalampaita ja Hassunnäkönen, pitkähäntänen rotu oli villan tuotantoo varten. Pitkähäntäset lampaat näytti ihan villakoirilta!!



Niinkun aijemmin jo vihjailin, niin viikon puolessa välissä katkes sähköt ja vesi. Tää tapahtu, koska yöllä meidän yli pyyhkäs pyörremyrsky. Seuraavana päivänä etittiin lampaita, joilla oli luita murtunu :(

Tilan työntekijöiden lapset oli ehkä maailman sulosimpia!
Pikkuset huomaamattaan puhu brasiliaa ja epanjaa niin sekasin että se tuotti Suralle hankaluuksia.  Meidän kommunikaatio perustu lähinnä irvistelyyn.



Marquitos alla kuvassa osas jo erotella hyvin kielet toisistaan ja kerto mulle tarinoita ja nauro mun ratsastuskommelluksille ja muulle kaupunkilaisuustyhmyydelle. Meistä tuli ihan parhaat kamut :D


Ei vitsi mikse joku tuu hakeen tota tyyppiä sirkukseen :D Aina kun aikuisten silmä vältti, niin Marquitos oli seisomassa laukkaavan hevosen selässä, tai koitti tehdä kärrynpyörää.  Marquitos kerto mulle myös ylpeenä, kuinka se ratsastaa kouluun joka aamu yksin 9,5 kilometriä ja kuinka sen koko 7 luokka-asteen koulussa on 8 oppilasta.

lehmien punnituspäivä



mut on niin nähty


Selittäisi vielä vaikka mitä juttuja, mutta väsyttää kauheesti ja huomenna kouluun. Latailen viel muutamat sähläyskuvat loppuun.






huomaa optinen harha!


äitile suomeen tuliaisia

Tässä muuten ainoo juttu, miten pääsiäinen näky Uruguayssa. Suklaamuna
 Pääsiäisen odotuksen ajan kaikki syö noita isoja ja suklaamunia. Meillä koulussa kysyttäessä porukka muisteli pääsiäisen olevan Jeesuksen syntymäjuhla. hmmm... Pääsiäisloma -sanaa ei edes käytetä, vaan loman nimi on suoraan käännettynä turismin viikko. Näin katolisessa maassa.

Hyvää myöhästynyttä pääsiäistä kaikille!
Ps. äiti ja iskä tulee tänne huomenna morottaan! Toivottavasti ne ei pelästy jos halaan liian kovaa :3